Teatterin tekemisestä ja taivaanrannan maalaamisesta.

Kuten sanottua, teen tätä blogia lähinnä itselleni. Viime postaus oli hauska, kevyt kirjoitelma eri esineiden punnertamisesta. Helppo kirjoittaa ja kepeä. Tämä postaus ei ehkä ole niinkään. Ajattelin ottaa luuporan kauniiseen käteen ja porata pikku hetken ajukopasta esiin syitä näyttelemisen paloon sydämessäni. Ei varmaan helpoin kirjoitus tule olemaan kirjoittaa, eikä myöskään lukea. Mutta sepä kirjoittamisessa onkin hauskaa, ikinä ei tiedä mitä tupsahtaa eteen. Life is a like a box of chocolates ja niin edes päin!

Kirjoitin joskus esityönä näyttelykurssille syitä siitä, miksi halusin näytellä. Kerroin dramatisoidun tarinan pojasta jonka elämä ei aina ollut ruusuilla tanssimista. Kenen elämässä suurin käänne, ennen sitten ensirakkautta, oli tuntea olevansa hyvä jossain. Hallita elämässään jotain. Se jokin oli voimailu. Mutta oi, pojan tielle oli kasattu esteitä. Koko nuoruuden pohjatyö, tai oikeastaan sen puute, oli tehnyt hänestä mahdollisimman huonon atleetin! Kaikki piti kaivaa kivisen tien kautta ja vääntää pullamössöstä väkisin sisäfilettä. Ja surullisesti; sisun ja tiedonjanon jälkeenkin geneettiset seikat sekä varhaisnuoruuden hukattu potentiaali olivat aika lailla tiellä maailman vahvimman miehen tittelin tavoittelussa.

Poika oli myös koko ikänsä ollut levoton. Vanhempiensa kanssa asunut viimeksi hyvin nuorena, ja veljensä vierestä omaan kämppäänkin jo 15 vanhana hilpaissut. Siellä herännyt joskus olemattomiin ääniin, deliriumin vallassa heitellyt tavaroita varjojen käärmeitä kohti. Itkenyt niin yksinäisyyttä kuin toisen läheisyyttäkin. Joskus hakenut epätoivoisesti molempia, tuloksetta. Tehnyt väärin ja nauranut, tehnyt oikein ja joutunut sitä suremaan. Tuntenut niin kylmää vihaa, että se jäädyttäisi helvetin pätsin, kokenut niin polttavan rakkauden että routa ei enää koskaan pääsisi asumaan sydämeensä. Sadan virheen takana seissyt ja sataa väistänyt. Tapellut ja nainut itsensä välillä tunnottomaksi, vain huomatakseen sen tunnottomuuden olevan pelkkä pinta. Niin heikko, että sen voi läpäistä nainen kosketuksella, ystävä yhdellä sanalla tai pikkulapsi naurullaan.

Omassa mielessään on joskus käytävä pimeissäkin paikoissa.

Dramaattisia kielikuvia, yhtä paljon tekemään vaikutus kuin kertomaan tosi tilanteesta. Mutta tosia yhtä kaikki. Kerroin sellaisiakin asioita, mitä en tässä viitsi avata. Mutta kaikella tällä oli pointti:
Urheilussa jokainen arpikudos heikentää suoritusta, jokainen hukkaan heitetty vuosi tai treeni on valtava miinus. Se, ettei erikoistu, on rikos. Erilaisuus on pahe, ellet ole vain erinomaisen helvetin loistava.

Näyttelemisessä ei!

Kun ensi kerran tein teatteria, tajusin pikku hiljaa aivojeni takaosassa erään tärkeän seikan. Siinä jokainen paskakin kokemus, jokainen kipupiste, suloisenkatkera muisto ja kaipuun hetki on hyväksi. Kaikki vuodatetut ruuminnesteet elämän polulla olivatkin hyve, hiestä härskimpiin eritteisiin. Joka tappelu, kannettu kauna, saadut pakit, nolatuksi tuleminen, vastusten voittaminen ja käsistä lipunut rakkaus lisäsi substanssia siinä missä ikimuistoiset positiivisetkin kokemukset.

Näyttelijä ammentaa kaiken itsestään. Siksi on Mikko Leppilammelle vaikeaa esittää häjyä, ja hirmu työn vaati tehdä se kelvollisesti. Olisi raukka kuristanut sata miestä elämässään ja iltaisin miettinyt murhatöitä unipuhteeksi niin olisi helpompaa. Sama sen sydänalaa pakahduttavan rakkauden kanssa. Tiedätkö sinä, miltä se tuntuu? Mistä koko sana pakahtua tulee? Sydänkohtauksen, hengenahdistuksen ja alkavan orgasmin välimuoto, joka tulee kun sitä rakkaintaan ajatteleekin. Entäs kalvava mustasukkaisuus? Tieto siitä, että se johtuu omasta epävarmuudesta, mutta kykenemättömyys silti sitä torjua. 
Jos sitä ei ole kokenut, on pitkä tie se uskottavasti näytellä.

Vain muutaman huijarin tähden Vuohensaaressa. Sinä kesänä sekä ammensi että sai kokemuksia.

Kukaan ei tietysti ole kokenut kaikkea, eikä kenellekään sovi kaikki roolit. Ja mikä tärkeintä, koettu pitää ymmärtää. Pitää havaita asioita itsessään voidakseen niitä ammentaa. Mutta aina löytyy näytelmistä jotain, jos itsessään on sisältöä. Vaikka olisit ruma kuin sammakko, silti voi hyvinkin olla rooli sinua varten, useimmissa näytelmissä onkin. Jos olet paksu, pitkä, kierosilmä, kääpiö tai mikä vaan, voit kääntää sen jopa eduksi. Ja kun joku näkee joskus senkin läpi, olettaen sinun olevan oikeasti hyvä, voit saada sitten muitakin rooleja. Mikään ei ole helppoa, mutta näyttelemisessä on täysin mahdotonta tehdä tiettyjä asioita, jos ei ole mistä ammentaa. Hyvä näyttelijä osaa tietysti kaivaa muistista ja eläytymällä paljonkin, muttei mikään korvaa elettyä elämää. Itse en millään muotoa siis koe olevani näyttelemisessä hyvä, mutta ainakin tiedän omaavani mahdollisuudet joku päivä olla. Pohjatyö on tehty.

Näytteleminen harrastuksena alkoi lopulta sitten toden teolla Jazz-tytön voimin. Se oli Paimion kesäteatterin näytelmä, johon minut värväsi mukaan Anne Kurki. Kiitokset siitä kovasti vieläkin! Paimion teatterille myös kiitos kaikesta menneestä, tulevasta ja nykyisestä. Sinne minut otettiin hyvin vastaan ja siellä myös äkkiä luotettiin tekemiseeni. Se on itselleni aina oleva kotiteatteri. Siellä tuli myöskin toinen itselleni uusi asia harrasteiden saralla eteen; Tuki.

Toisiamme tukekaamme. Ensikosketukseni. Teatteriin siis.

Ensimmäistä kertaa elämässä tunsin, että joku tuki ja kannusti eteen päin tekemisessä. Se oli uutta. En kehuja tai hyväksyntää kauheasti kaipaa kylläkään. Ei kai osaa kaivata sellaista mitä ei ole saanut. Tänäkin päivänä vaikea sitä ottaa vastaan, mutta opeteltava asia sekin. Siellä ilmapiiri kumminkin oli jotain aivan muuta kuin mihin olen/olin tottunut. Joskus se häiritsi, joskus tuntui auttavankin. Hyvässä ja pahassa, teatterissa sinun asiasi kiinnostivat muita, teatterissa ihmiset auttoivat, kiittivät ja olivat. Ja pakko sanoa, ennen kaikkea kestivät. Minussa nimittäin oli kestämistä, se on sanottava!

Teatterissa jokaisen suoritus kantaa vastanäyttelijää!

En ollut oikein sitä sitoutumisen tasoa käsittänyt, mitä teatteri aina vaatii. Huithapelointia, myöhästelyä, kiukuttelua ja ainakin muutamat humalassa vietetyt harjoituksetkin kuuluivat siihen teatterin tekemisen alkutaipaleeseen. Vielä 2011 onnistuin täräyttämään itseni kenraaliharjoituksen jälkeen teho-osastolle yön aikana! Siinä sitä oli Salon teatterin työryhmällä ongelmanratkaisua, pääosamies teholla ja ensi-ilta 16 tunnin päästä. Mutta kuten aina, aurinko nousi sinäkin aamuna ja sitä seuraavana.
Ei sota yhtä miestä kaipaa ja Marcus Linden paikkasi päivän varoitusajalla pääroolin. Hatunnoston arvoinen suoritus!

Mutta eräs muukin avu minulla on teatterin saralla. Olen nopea oppimaan. Repliikkejä ja sen sellaista. Mutta viimeisen kahden vuoden aikana olen tärkeimpänä oppinut sitoutumaan. Aina ei ole mukavaa. Missään eikä kenenkään kanssa. Sen kun hyväksyy niin on huomattavasti helpompaa elämässä. Parhaani yritän olla nykyään ammattimainen ja ajoissa, keskittynyt ja auttava. Se vie pitkälle muissakin elämän saroissa, silti harva siihen pyrkii aktiivisesti. Koetan olla purkamatta kehenkään kiukkua, väsymystä tai turhautumista, koetan olla siis ammattimaisuuden lisäksi aikuismainen. Se, miten hyvin näissä onnistuu on päiväkohtaista, mutta tärkeintä lienee yritys.

Onnen Maan idylliperhe 2012

Tuleva ammattilainen oppimassa työtään... Iso osa näyttelystä on odottelua!

Oppia on haettu virallisiltakin tahoilta, pelkkä elämänkoulu ei riittäne vaikka niin usein haluaa uskoa. Joitain viikonloppukursseja käyty, 2011/2012 vietin Varsinais-Suomen kansanopistossa musiikkiteatterilinjalla, 2013 keväällä kävin Espanjassa asti oppia hakemassa Mikko Rasilan ja Maija-Liisa Peuhun näyttelijäntyön kurssilta. TEAK:iin olen kerran koettanut, saa nähdä koetanko uudelleen. Varmasti huippuhyvä koulu, mutta tekemälläkin oppii. Ja nyt sellainen tilanne, että saa tehdä. Vielä sellaisessa seurassa, että oppi on hyvää. Sen lisäksi on kursseja. Juurikin tuleva vkl tulee kulumaan improvisaation merkeissä Paimion teatterilla.

Merconator.

Ensimmäisen kerran taisin saada rahaa Terminatorina esiintymisestä merkonomiliiton videolla, 2010 tai 2011? Siitä lähtien kaikkien epäilijöiden iloksi olen yrittänyt saada rahaa näyttelemisestä ja esiintymisistä. Mainoksia, juontoja, kehäkuuluttamista, elokuvien ja sarjojen pikkurooleja, avustuksia, ekstraamista teatterissa ja ammattiteatteriakin on mahtunut matkaan. Ollaan siis vasta matkan alkutekijöissä, mutta rohkeasti kumminkin irroitettu jo köydet laiturista. Pelkästä alkuun pääsemisestä kiittäminen on useita tahoja. Minun muistillani tosin turha alkaa mainitsemaan erityiskiitoksia. Loukkaantuu vaan joku kun unohtuu nimetä.

Ystävät ja toverit työntävät eteenpäin!

Pitkään pitää töitä tehdä, asioita kokeilla sekä oppia ennen kuin kehtaa oikeasti itseään tituleerata näyttelijäksi. Uskon ennen pitkää sen päivän silti tulevan. Tykkään maalailla taivaanrantaa, ei siinä ole mitään pahaa. Pystyn itseni elättämään sadalla tavalla, läheisistänikin huolehtimaan tarpeen tullen. Ei se silti estä vähän jotain unelmaa ajamasta takaa. Minulle se on kai näyttely. Ei se palo ole niin valtaisi kuin jotkut ainakin uskottelevat omaavansa. Ei se ole kaiken polttava, pakottava tarve olla lavalla. Se on kuitenkin asia mistä pidän suuresti ja mitä haluan tehdä työkseni. Takeita tässä elämässä ei saa mistään, mutta se on asia, jossa hyväksi tulemiseen omaan kaikki työkalut.

Eikö silloin olisi vähän tyhmää jättää siinä eteenpäin pyrkimättä?

Keuruun kesäteatterin Ministeri Jatta ja mieshuora JJ.

Loppuun härski, joskin maksamaton mainos:

Äbo Svenska Teaternin 175-juhlavuoden suurprojekti Jesus Christ Superstar ensi-illassa 13.2, pyörii siitä 10 vkoa eteenpäin. Lippuja täältä: http://abosvenskateater.fi/suomeksi/ohjelmisto/jesus_christ_superstar/

Keuruun kesäteatterissa tänä kesänä Votkaturistit, hersyvä musiikkikomedia mm. Pertsa Koivulan ja Mira Kivilän tähdittämänä. Lippuja täältä:http://enterno.fi/kesateatteri/

Ja videovuokraamoihin pamahtaa kohta elokuvateatterissa vielä pyörivä Ella ja kaverit:Paterock:





Tietysti joku ei arvaa mikä näitä kaikkia voisi yhdistää. Silloin kannattaa ainakin vakaasti harkita aivoleikkausta.



Kalle: "Kiitos, että jaksoitte lukea"



Päähenkilö laskee katseensa. Valot himmenevät. Esirippu laskee.




                                                                           LOPPU