Ripuli, reeni ja sopusuhtainen hauis.

Jaahans. Tavoite oli viikon välein vähintään päivittää, nyt taisi vierähtää muutaman päivän yliajalle! Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Toinen tavoite oli blogin myötä ottaa enemmän ja parempia kuvia elämän varrelta. Toistaiseksi tämä ei ole konkretisoitunut, muutama tuhruinen kännykkäkameran VGA-kuva vain tarttunut. Mutta ehkä pitää ostaa sovinnolla parempi känny niin tulisi otettuakin niitä. Mutta nyt katsaukseen menneistä ja tulevista viikoista!

Olen nyt käynyt teatterilla ahkerasti, ensi-ilta sen kun lähestyy. On ollut tosi hienoa huomata miten näyttelemisenn laatu paranee, lavasteet kasvavat ja nyt otettu jo puvut, meikit sekä loppuviikosta orkesterikin mukaan! Joka treeneissä olen myös koittanut praatata ruotsia näyttelijöiden ja muun henkilökunnan kanssa. Olen päättänyt siitä tehdä itselleni kielen millä voisin jatkossa itsekin oikein roolissa näytellä enkä vain ekstrana! Mielettömiä lahjakkuuksia laulupuolella varsinkin on tullut tavattua, varsinkin nimiroolin Jeesuksena tekevä Alexander Lycke on hurja virtuoosi äänenkäytössä. Suosittelen vilpittömästi kaikkia tulemaan Åbo Svenskanille kun näytökset alkavat.

Jeesus tulee, osta lippu!

Tämän lisäksi on kovia treenejä ollut kohti brasilialaisen jujutsun joukkue SM-kisoja Riihimäellä 8.2. Harmittavan vähän päässyt treenaamaan, 3-4 krt vkossa. Mutta puntilla myös käynyt, ja pienryhmätreenejä kun tehnyt niin kehitystä tullut omasta mielestäni. Ohessa valmistaudun myös varsinaiseen tosimiesten koitokseen. Nimittäin Vantaalla sitä seuraavana lauantaina 15.2. ulkoilmalukkopainikisat! Pelkissä speedoissa 20 asteen pakkaseen painimaan. Kuulostaa suomalaiselta. Ja superosallistujana olen houkutellut serkkuni Julma-Juhan mukaan. Mies ei ole koskaan treenannut painihommia mutta on ottanut vapaa-ajallaan tutuista ja tuntemattomista niskalenkkiä tuhansia kertoja. Hän ,myös omaa sitä baarissa aina peräänkuulutettavaa, bodareilta, voimailijoilta, kamppailijoilta ym. humpuukiporukalta puuttuvaa työmiehen voimaa. Ohessa kuva hänen hauiksestaan. On omien sanojensa mukaan sopusuhtainen, minun hauikseni kuulemma muodoton ja ällöttävä.

Sopusuhtainen hauis.

Edellissunnuntain treenit ne vasta kivat olivatkin, oli nimittäin kummilikat mukana :) Oli todella kehittävää sekä kivaa tehdä liikeharjotteita jahdaten samalla Ania pitkin salia. Lihaskuntoa oli pakko tehdä varsinkin lopputreenistä vauvankorilla koko ajan kun muuten pikku-Sofia alkoi itkemään jos ei kori heilunut! Lisäksi sparrit näiden tyttöjen isän kanssa menivät hienosti ja tuli nyt viimein opittua päälläseisontakin hyvin.

Urhea nuori taistelija, selätettynä tatamilla.

Eli viimeiset viikon on treenattu ahkerasti. On treenattu ruotsinkieltä, on treenattu teatteria, punttia ja painihommia. Pystyottelutreenitkin otin mukaan. No treenaaminen on mukavaa ja sujunutkin kohtuu kivasti joka saralla. Mutta viime viikolla tuli stoppi. Ripuli perkele.
Syitä koitin jäljittää 4 päivän kuumeiluun ja ruikulointiin. pääepäilty on 5 päivää päiväyksestä vanha liha jonka tein kastikkeeksi, annoin 2-3 pvää olla hellalla ja saman verran jääkaapissa. Ja jonka vedin sitten sunnuntaitreenin päätteeksi napaani. Darwinin palkinnon arvoista ei sentään, mutta kohtuu pöljä veto! Kuumeilut ja ripuloinnit onneksi helpottivat ja perjantaina olin jo paineita hakemassa salilla sekä teatterissa läpivedon tekemässä.



Lauantai 25.1.meni Metalin Push and Pull-kisojen juontohommissa. Montaa tuttua tuli kannustettua ja kiusattua mikin varressa ja hauskaa oli. Erityisesti oli ilo nähdä uusia naamoja nostamassa. Mieleenpainuvampia suorituksia olivat Ano Turtiaisen nostot maasta ja otevoimakäsipainolla, sekä Petteri Hosion hurjat penkkipunnerrukset. Ano veti 370 helposti, 410 yritti, Petteri penkistä 340 helppo, 360 ihan sentin vajaa! Molemmista videota ohessa, Petteriltä tosin löysin vain 360 yrityksen. Jotain omiakin horinoita kuuluu taustalla:

Punnerrusten ja vetojen välissä oli myös otevoimakilpailuja. Ne olivat yleisölajeja, joten näin juontajan ominaisuudessa menin aina ripulin raiskaamana surkeine näppivoimineni tekemään esimerkkisuorituksen. Ihan kokeillakseni uteliaisuudesta sekä alentaakseni kynnystä mennä yleisöst ihmisten kisaamaan. Mutta Juha "Paparazzi grip monster" Harju menikin kuvaamaan kaikki suoritukset. Törkeää, sanon minä! Ensimmäinen elämäni kisasuoritusyritys otevoimalajeissa ja pakko tämäkin nolous jakaa kaiken kansan kanssa:

Sunnuntaina pääsin oikean treenin pariin ja sen jälkeen onkin sujunut joka päivä kamppailun tai puntin merkeissä, parhaina päivinä kahdesti. Kunto kohenee ja tämä onkin viimeinen kova treeniviikko SM-kisoihin. Ensi viikolla jo kevyemmin. Teatteria on aamuin illoin huomennakin, mutta kohta helpottaa kun näytöskausi alkaa. SM-kisoihin leikkasin jo kisakarvoituksenkin valmiiksi. Sveitsiläisen entisajan kuulantyöntäjän Werner Gunthorin innoittamana piti saada viikset!

 

Jos näillä viiksillä ei voittoa tule, on miehessä vika!

Teatterin tekemisestä ja taivaanrannan maalaamisesta.

Kuten sanottua, teen tätä blogia lähinnä itselleni. Viime postaus oli hauska, kevyt kirjoitelma eri esineiden punnertamisesta. Helppo kirjoittaa ja kepeä. Tämä postaus ei ehkä ole niinkään. Ajattelin ottaa luuporan kauniiseen käteen ja porata pikku hetken ajukopasta esiin syitä näyttelemisen paloon sydämessäni. Ei varmaan helpoin kirjoitus tule olemaan kirjoittaa, eikä myöskään lukea. Mutta sepä kirjoittamisessa onkin hauskaa, ikinä ei tiedä mitä tupsahtaa eteen. Life is a like a box of chocolates ja niin edes päin!

Kirjoitin joskus esityönä näyttelykurssille syitä siitä, miksi halusin näytellä. Kerroin dramatisoidun tarinan pojasta jonka elämä ei aina ollut ruusuilla tanssimista. Kenen elämässä suurin käänne, ennen sitten ensirakkautta, oli tuntea olevansa hyvä jossain. Hallita elämässään jotain. Se jokin oli voimailu. Mutta oi, pojan tielle oli kasattu esteitä. Koko nuoruuden pohjatyö, tai oikeastaan sen puute, oli tehnyt hänestä mahdollisimman huonon atleetin! Kaikki piti kaivaa kivisen tien kautta ja vääntää pullamössöstä väkisin sisäfilettä. Ja surullisesti; sisun ja tiedonjanon jälkeenkin geneettiset seikat sekä varhaisnuoruuden hukattu potentiaali olivat aika lailla tiellä maailman vahvimman miehen tittelin tavoittelussa.

Poika oli myös koko ikänsä ollut levoton. Vanhempiensa kanssa asunut viimeksi hyvin nuorena, ja veljensä vierestä omaan kämppäänkin jo 15 vanhana hilpaissut. Siellä herännyt joskus olemattomiin ääniin, deliriumin vallassa heitellyt tavaroita varjojen käärmeitä kohti. Itkenyt niin yksinäisyyttä kuin toisen läheisyyttäkin. Joskus hakenut epätoivoisesti molempia, tuloksetta. Tehnyt väärin ja nauranut, tehnyt oikein ja joutunut sitä suremaan. Tuntenut niin kylmää vihaa, että se jäädyttäisi helvetin pätsin, kokenut niin polttavan rakkauden että routa ei enää koskaan pääsisi asumaan sydämeensä. Sadan virheen takana seissyt ja sataa väistänyt. Tapellut ja nainut itsensä välillä tunnottomaksi, vain huomatakseen sen tunnottomuuden olevan pelkkä pinta. Niin heikko, että sen voi läpäistä nainen kosketuksella, ystävä yhdellä sanalla tai pikkulapsi naurullaan.

Omassa mielessään on joskus käytävä pimeissäkin paikoissa.

Dramaattisia kielikuvia, yhtä paljon tekemään vaikutus kuin kertomaan tosi tilanteesta. Mutta tosia yhtä kaikki. Kerroin sellaisiakin asioita, mitä en tässä viitsi avata. Mutta kaikella tällä oli pointti:
Urheilussa jokainen arpikudos heikentää suoritusta, jokainen hukkaan heitetty vuosi tai treeni on valtava miinus. Se, ettei erikoistu, on rikos. Erilaisuus on pahe, ellet ole vain erinomaisen helvetin loistava.

Näyttelemisessä ei!

Kun ensi kerran tein teatteria, tajusin pikku hiljaa aivojeni takaosassa erään tärkeän seikan. Siinä jokainen paskakin kokemus, jokainen kipupiste, suloisenkatkera muisto ja kaipuun hetki on hyväksi. Kaikki vuodatetut ruuminnesteet elämän polulla olivatkin hyve, hiestä härskimpiin eritteisiin. Joka tappelu, kannettu kauna, saadut pakit, nolatuksi tuleminen, vastusten voittaminen ja käsistä lipunut rakkaus lisäsi substanssia siinä missä ikimuistoiset positiivisetkin kokemukset.

Näyttelijä ammentaa kaiken itsestään. Siksi on Mikko Leppilammelle vaikeaa esittää häjyä, ja hirmu työn vaati tehdä se kelvollisesti. Olisi raukka kuristanut sata miestä elämässään ja iltaisin miettinyt murhatöitä unipuhteeksi niin olisi helpompaa. Sama sen sydänalaa pakahduttavan rakkauden kanssa. Tiedätkö sinä, miltä se tuntuu? Mistä koko sana pakahtua tulee? Sydänkohtauksen, hengenahdistuksen ja alkavan orgasmin välimuoto, joka tulee kun sitä rakkaintaan ajatteleekin. Entäs kalvava mustasukkaisuus? Tieto siitä, että se johtuu omasta epävarmuudesta, mutta kykenemättömyys silti sitä torjua. 
Jos sitä ei ole kokenut, on pitkä tie se uskottavasti näytellä.

Vain muutaman huijarin tähden Vuohensaaressa. Sinä kesänä sekä ammensi että sai kokemuksia.

Kukaan ei tietysti ole kokenut kaikkea, eikä kenellekään sovi kaikki roolit. Ja mikä tärkeintä, koettu pitää ymmärtää. Pitää havaita asioita itsessään voidakseen niitä ammentaa. Mutta aina löytyy näytelmistä jotain, jos itsessään on sisältöä. Vaikka olisit ruma kuin sammakko, silti voi hyvinkin olla rooli sinua varten, useimmissa näytelmissä onkin. Jos olet paksu, pitkä, kierosilmä, kääpiö tai mikä vaan, voit kääntää sen jopa eduksi. Ja kun joku näkee joskus senkin läpi, olettaen sinun olevan oikeasti hyvä, voit saada sitten muitakin rooleja. Mikään ei ole helppoa, mutta näyttelemisessä on täysin mahdotonta tehdä tiettyjä asioita, jos ei ole mistä ammentaa. Hyvä näyttelijä osaa tietysti kaivaa muistista ja eläytymällä paljonkin, muttei mikään korvaa elettyä elämää. Itse en millään muotoa siis koe olevani näyttelemisessä hyvä, mutta ainakin tiedän omaavani mahdollisuudet joku päivä olla. Pohjatyö on tehty.

Näytteleminen harrastuksena alkoi lopulta sitten toden teolla Jazz-tytön voimin. Se oli Paimion kesäteatterin näytelmä, johon minut värväsi mukaan Anne Kurki. Kiitokset siitä kovasti vieläkin! Paimion teatterille myös kiitos kaikesta menneestä, tulevasta ja nykyisestä. Sinne minut otettiin hyvin vastaan ja siellä myös äkkiä luotettiin tekemiseeni. Se on itselleni aina oleva kotiteatteri. Siellä tuli myöskin toinen itselleni uusi asia harrasteiden saralla eteen; Tuki.

Toisiamme tukekaamme. Ensikosketukseni. Teatteriin siis.

Ensimmäistä kertaa elämässä tunsin, että joku tuki ja kannusti eteen päin tekemisessä. Se oli uutta. En kehuja tai hyväksyntää kauheasti kaipaa kylläkään. Ei kai osaa kaivata sellaista mitä ei ole saanut. Tänäkin päivänä vaikea sitä ottaa vastaan, mutta opeteltava asia sekin. Siellä ilmapiiri kumminkin oli jotain aivan muuta kuin mihin olen/olin tottunut. Joskus se häiritsi, joskus tuntui auttavankin. Hyvässä ja pahassa, teatterissa sinun asiasi kiinnostivat muita, teatterissa ihmiset auttoivat, kiittivät ja olivat. Ja pakko sanoa, ennen kaikkea kestivät. Minussa nimittäin oli kestämistä, se on sanottava!

Teatterissa jokaisen suoritus kantaa vastanäyttelijää!

En ollut oikein sitä sitoutumisen tasoa käsittänyt, mitä teatteri aina vaatii. Huithapelointia, myöhästelyä, kiukuttelua ja ainakin muutamat humalassa vietetyt harjoituksetkin kuuluivat siihen teatterin tekemisen alkutaipaleeseen. Vielä 2011 onnistuin täräyttämään itseni kenraaliharjoituksen jälkeen teho-osastolle yön aikana! Siinä sitä oli Salon teatterin työryhmällä ongelmanratkaisua, pääosamies teholla ja ensi-ilta 16 tunnin päästä. Mutta kuten aina, aurinko nousi sinäkin aamuna ja sitä seuraavana.
Ei sota yhtä miestä kaipaa ja Marcus Linden paikkasi päivän varoitusajalla pääroolin. Hatunnoston arvoinen suoritus!

Mutta eräs muukin avu minulla on teatterin saralla. Olen nopea oppimaan. Repliikkejä ja sen sellaista. Mutta viimeisen kahden vuoden aikana olen tärkeimpänä oppinut sitoutumaan. Aina ei ole mukavaa. Missään eikä kenenkään kanssa. Sen kun hyväksyy niin on huomattavasti helpompaa elämässä. Parhaani yritän olla nykyään ammattimainen ja ajoissa, keskittynyt ja auttava. Se vie pitkälle muissakin elämän saroissa, silti harva siihen pyrkii aktiivisesti. Koetan olla purkamatta kehenkään kiukkua, väsymystä tai turhautumista, koetan olla siis ammattimaisuuden lisäksi aikuismainen. Se, miten hyvin näissä onnistuu on päiväkohtaista, mutta tärkeintä lienee yritys.

Onnen Maan idylliperhe 2012

Tuleva ammattilainen oppimassa työtään... Iso osa näyttelystä on odottelua!

Oppia on haettu virallisiltakin tahoilta, pelkkä elämänkoulu ei riittäne vaikka niin usein haluaa uskoa. Joitain viikonloppukursseja käyty, 2011/2012 vietin Varsinais-Suomen kansanopistossa musiikkiteatterilinjalla, 2013 keväällä kävin Espanjassa asti oppia hakemassa Mikko Rasilan ja Maija-Liisa Peuhun näyttelijäntyön kurssilta. TEAK:iin olen kerran koettanut, saa nähdä koetanko uudelleen. Varmasti huippuhyvä koulu, mutta tekemälläkin oppii. Ja nyt sellainen tilanne, että saa tehdä. Vielä sellaisessa seurassa, että oppi on hyvää. Sen lisäksi on kursseja. Juurikin tuleva vkl tulee kulumaan improvisaation merkeissä Paimion teatterilla.

Merconator.

Ensimmäisen kerran taisin saada rahaa Terminatorina esiintymisestä merkonomiliiton videolla, 2010 tai 2011? Siitä lähtien kaikkien epäilijöiden iloksi olen yrittänyt saada rahaa näyttelemisestä ja esiintymisistä. Mainoksia, juontoja, kehäkuuluttamista, elokuvien ja sarjojen pikkurooleja, avustuksia, ekstraamista teatterissa ja ammattiteatteriakin on mahtunut matkaan. Ollaan siis vasta matkan alkutekijöissä, mutta rohkeasti kumminkin irroitettu jo köydet laiturista. Pelkästä alkuun pääsemisestä kiittäminen on useita tahoja. Minun muistillani tosin turha alkaa mainitsemaan erityiskiitoksia. Loukkaantuu vaan joku kun unohtuu nimetä.

Ystävät ja toverit työntävät eteenpäin!

Pitkään pitää töitä tehdä, asioita kokeilla sekä oppia ennen kuin kehtaa oikeasti itseään tituleerata näyttelijäksi. Uskon ennen pitkää sen päivän silti tulevan. Tykkään maalailla taivaanrantaa, ei siinä ole mitään pahaa. Pystyn itseni elättämään sadalla tavalla, läheisistänikin huolehtimaan tarpeen tullen. Ei se silti estä vähän jotain unelmaa ajamasta takaa. Minulle se on kai näyttely. Ei se palo ole niin valtaisi kuin jotkut ainakin uskottelevat omaavansa. Ei se ole kaiken polttava, pakottava tarve olla lavalla. Se on kuitenkin asia mistä pidän suuresti ja mitä haluan tehdä työkseni. Takeita tässä elämässä ei saa mistään, mutta se on asia, jossa hyväksi tulemiseen omaan kaikki työkalut.

Eikö silloin olisi vähän tyhmää jättää siinä eteenpäin pyrkimättä?

Keuruun kesäteatterin Ministeri Jatta ja mieshuora JJ.

Loppuun härski, joskin maksamaton mainos:

Äbo Svenska Teaternin 175-juhlavuoden suurprojekti Jesus Christ Superstar ensi-illassa 13.2, pyörii siitä 10 vkoa eteenpäin. Lippuja täältä: http://abosvenskateater.fi/suomeksi/ohjelmisto/jesus_christ_superstar/

Keuruun kesäteatterissa tänä kesänä Votkaturistit, hersyvä musiikkikomedia mm. Pertsa Koivulan ja Mira Kivilän tähdittämänä. Lippuja täältä:http://enterno.fi/kesateatteri/

Ja videovuokraamoihin pamahtaa kohta elokuvateatterissa vielä pyörivä Ella ja kaverit:Paterock:





Tietysti joku ei arvaa mikä näitä kaikkia voisi yhdistää. Silloin kannattaa ainakin vakaasti harkita aivoleikkausta.



Kalle: "Kiitos, että jaksoitte lukea"



Päähenkilö laskee katseensa. Valot himmenevät. Esirippu laskee.




                                                                           LOPPU

Punnertelu, perustarve vai tyhmyyden huipentuma?

Harvinainen esine siitä, että tuollaista EN ole VIELÄ punnertanut.

Viime kirjoituksessani kirjoitin voimailusta keskisuppean selvityksen oman pääni sisältä. Jättäen houreet ja haihattelut taka-alalle, siitä tuli miltei terveenkin ihmisen luettava alustus omiin harrasteisiini. Nyt katson lähemmin ihmeellistä fiksaatiota, nimittäin ihmiskunnan miesten kaikkina aikoina jakamaa ihastusta esineiden ja itsensä punnertamiseen.

Ensimmäisen mietin voimailuharrastuksistani penkkipunnerrusta. Se saikin sitten teksistä, kuten aikanaan harrastuksenakin, suurimman huomion. Mutta tarkemmin ajateltuna olen ollut aika innokas punnertamaan kaiken näköisiä objekteja eri suuntiin jos pienestä pitäen. Ehkä se johtuu lihavan pojan kykenemättömyydestä kiipeilyyn ja kärrynpyöriin, tai sitten se vaan on primaali tarve. Pään yläpuolelle esineiden punnertaminen varsinkin on voimannäytteistä näyttävin ja perusteellisin.

Ihan viihdemielessä teenkin pikku katsauksen erilaisiin punnerrushommiin. Täysin poliittisesti ja henkisesti latautumaton postaus kuvin ja videolinkein, ihan näin iloisen ja pirteän pakkaspäivän kunniaksi.Avautuu ehkä ei-voimailevalle lukijakunnallekin ajatus siitä kuinka mielikuvitusrikkaasti sitä voi tuhlata aikaansa punnertamalla esineitä ja olentoja ilman mitään oikeaa syytä!

Tietysti eniten on tullut punnerreltua tavallisella levytangolla.
Penkiltä




Ja se kulkee lähipiirissä, tässä penkkaamassa kummityttöjeni äiti Maria. Sofiakin mukana menossa jo ennen syntymäpäiväänsä. Moni aloittaa harrasteet nuorena, mutta harva ennen syntymäänsä. On siis lupa odottaa paljon. Nytkin hän viettää 3kk iässä suurimman osan ajastaan selällään, selvä penkkipunnertaja.

Ja seisten tangolla on tullut suihkittua, yleensä vähän kevyemmin tosin

On tullut punnerreltua käsipainoilla, pienillä ja suurilla suuntaan jos toiseen!

Ville Autin hieno kollaasi uimahallin salilta

Hirmu pudotusspändexpumppailusarja menossa, hikeä miedosti ja tuoksu ihana

Painoa käsipainoilla vain 60kg, mutta mahdottoman epämukavan malliset.

Pikku kaljoissaan on tullut osallistuttua myös tukkipunneruskisaan. Mukana maailman parhaitakin, ja minä ensi kertaa tukki kädessä. Rusetti kaulassa ja promillet veressä. En voittanut, mutten ollut viimeinenkään!

Hamburger Börs 2011

 Kiviäkin on tullut punnerreltua, taiteellisesti ja turpeana.

Luonnon helmassa ihminen on omimmillaan. Enkös olekin kuin suomen suvisen luonnon mainospoika?

Punnerrella voi myös alaspäin taljalla, niskamakkarat nörröllään!

Kuvaajana Riku Ritamäki

Myös oma keho on hyvä punnerteluväline, erilaiset telineetkin tuli hyödynnettyä Epsanjassa.

Vatsa vähän tiellä muscle-upin harjoittelussa

Ja jos oma keho ei riitä, muiden kehokin on oiva punnerteluväline!

Luna BN, kovakuntoinen sopiva noin 50kg punnus :)

Opettajamme Malagan Roger Gracie-salilla, mustan vyön Pablo Cabo

Tämän lisäksi lienee tullut punnerreltua useampaa tusinaa eri esinettä akseleista tynnyreihin. Salon seudun sanomien artikkelissakin kuva missä punnertelen taiteen perusopetuksen nuoria pään päälle, skannerin puutteessa se jää laittamatta.

Aika hyödytön harrastus, kuten harrastukset yleensä. Mutta hauskaa, joten kai sitä tulee jatkossakin tehtyä. Itse asiassa noin 14 tunnin päästä seuraavaksi. Tätä kirjoittaessa nimittäin muistui mieleeni, että huomenna onkin punnertavien lihasten vuoro salilla. Ja nyt kun talvikin tuli, sitä pääsee kohta punnertamaan lumipalloja toistensa päälle lumiukkoa rakennellessa! Laittaisin tähän hymiön, mutten niitä käytä. Siksi laitankin kuvan missä ihana ja valloittava hymy kertoo punnertamisen riemusta:

Harrastukset osa 1: Voimailu

Harrastukset määrittävät minua ihmisenä enemmän kuin työ. Ei ehkä mikään yksittäinen harrastus kovin suurta prosenttia, mutta kokonaisuudessaan omasta minuudestani sangen suuri osa koostuu harrasteideni tuomista ajatuksista, kokemuksista, traumoista ja toimintamalleista. Siksi oli todella vaikea jaoitella mitenkään eri osiin harrasteitani. Ne ovat niin hitsaantunut osa psyykettä, että edes runouden ja penkkipunnerruksen välille on välillä vaikea asettaa vedenjakajaa. Mutta säilyttääkseni edes pienet rippeet muillekin ymmärrettävästä kirjoitusmallista, olen päättänyt jakaa harrasteitani sopivan kokoisiin lokeroihin ja käsitellä niitä kaikkia erikseen jossain välissä.

Ihan ensimmäisenä kerron eniten aikaa, rahaa ja vaivaa vieneestä harrastuksestani. Se on johdattanut eri maihin ja eri mantereille asti, antanut lukemattomia kokemuksia, hyviä ystäviä sekä ehkä eniten muokannut kumisevan koteloni sisältöä. Se kilpaili vanhimmasta vakavasti otettavasta harrastuksesta runojen kirjoittamisen ja kirjallisuuden kanssa, mutta voitti lopulta ykkösharrasteen paikan siksi, että on niin suuri osa ollut elämää. Tätä kirjoittaessa mielenkiinnolla odotan itsekin mitä mahtaneekaan paljastua kun alan perkaamaan omaa suhdettani voimailuun. No, kohtapa sen tietää!

90-luvun alkupuoliskoa. Selvästi penkkipunnerruksen perusteet vielä vähän heikosti hallussa!

Nuoruudessani olin sen verran vakavasti ylipainoinen, etten hirveästi liikuntaa harrastanut. Ulkoilin paljon, leikin paljon ja kävin jujutsussa ym. harrasteissa pikku pätkiä, mutten sitten kumminkaan ihan oikeasti liikuntaa harrastanut. Ja kun painoa oli niin runsaasti, kiipeily ym. motoriikkaa ja kehonhallintaa vaativat touhut olivat vähissä. Pohjat oli siis tehty urheilumielessä mahdollisimman väärin. Rasvasolujakauma, motoriset kyvyt ja lihassolujakauma saatu laiskuudella ja suklaarusinoilla 14 ikävuoteen mennessä mahdollisimman huonoksi. Tätä potentiaalin pilaamista piti tietenkin pitkälle yli 20 ikävuoteen asti jatkaa niin ruokavalion kuin päihteiden käytön kanssa.

2005 tienoilla. 22v. ja 140+kg, terveiden elämäntapojen tuotos.

Muttei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Olin sentään oppinut kovaksi lukumieheksi fantasiakirjojen, roolipelien, tarujen ym. parissa. Ja vaikkei voimailuun ensimmäisenä yhdistetä varsinaisia järjen jättiläisiä eikä kynämiesten kermaa, voin kertoa harjoittelussa aina järjen olevan yksi suuri valtti. Monen mielestä tämä kuulostaa kehumiselta, mutta rehellisyyden nimissä ei niin hirveästi vaadi olla innokkaampi lukija kuin keskiverto suomalainen voimanostaja. Kaikella rakkaudella sanottuna!

Innokkaasti tulikin kaikki mahdollinen tieto ahmittua aiheesta. Harmi vaan, että ensimmäiset 6 vuotta tieto oli peräisin bodauslehdistä, mitkä silloin (ja isolta osalta nykyäänkin) olivat täynnä tietotaitoa mitä voisi kuvailla hyvin sanomalla vain rehellisesti, että täyttä paskaa. Mutta tiedon murusia sitä tuli ongittua sieltä, myöhemmin netistä, kirjoista, tutkimuksista ja artikkeleista. Siinä karttui kokemus sekä tieto ja tänä päivänä sitä osaakin sitten jo nähdä, kuinka hiton vähän sitä lopulta tietääkään mistään. Niin suuri on urheilutieteen kirjo, että ei sitä ihmiselämässä kuin pinnalta raapaise.

Punttia tullut sitten kolisteltua kuutisentoista vuotta tähän päivään mennessä. Jossain vaiheessa kiinnostus meni enemmän yleisen urheilullisuuden puolelle, joten varsinaiseen penkkipunnerrukseen/voimanostoon ei ole täyttä panostusta ollut enää 3-4 vuoteen. Halu kehittyä erilaisissa fyysisissä ominaisuuksissa ja monipuolisemmin voimankin saralla estävät ihan sataprosenttisen kehityksen ja panostuksen. Sen on jo hyväksynyt, mutta ensi MM-kisoihin Floridaan lähdetään kumminkin omia ennätyksiä rikkomaan. On joka tapauksessa nautinto saada kisailla eri lajeissa, vaikka hivenen tinkimään joutuisikin toisista. Itsellä voimailun saralla on tutuksi tulleet voimanostokisat, penkkipunnertaminen ja Highland Games-kisat. Sekä erinäiset salihaasteet toki!

http://www.youtube.com/watch?v=Ev9QoyYhgKg (Räsäs-Kalle väitti joskus ettei näin lihava jaksa toistoja kyykätä. Video todisteena ja jallupullo palkkiona väitän, että jaksaa sentään jonnin verran)


Koko matka voimailun saralla on ollut erittäin kasvattava, jopa elintärkeä osa elämääni. Nuorena oli elämänhallinta varsin huonoissa kantimissa ja kaikki mahdollisuudet päätyä jopa huonommille teille mihin lopulta päätyi. Siinä kohtaa pienen ihmisen itsetunnolle ja kehitykselle on tärkeää olla edes jonkun elämänsä osasen hallinnassa. Minulle se oli sitten teininä se voimanosto ja puntin kolistelu yleisesti.

Highland Games SM 2012

Se oli tietysti teinipojan innostuksella elämää suurempi asia, ja koki välillä olevansa jossain hyväkin. Suhtautumiseni lajiin on aina ollut jotain Kaizen-filosofian itsensä kehittämisen, taiteen, tieteen ja kovan työn välimuotoa, Intohimoista, tarkoituksella tunnelatauksella kuorrutettua itsenäs voittamista. Avain oman elämän hallintaan voi löytyä niinkin oudosta paikasta. Kilpaurheilu tuli vasta myöhemmin. Sitä ennen oli punttisalin hämärässä itketty eroja, pelätty deliriumin vallassa pirtukrapulassa ja tehty tuhansia huonoja toistoja surkealla tekniikalla. Mutta aina itsensä ylittäen.

Voisin koettaa avata omaa mieleni maisemaa urheilusta tuntikausia, mutta lopputulos lienisi hädin tuskin ulkopuoliselle ymmärrettäviä kielikuvia jotka saisivat itsekin urheilua harrastavat kyseenalaistamaan mielenterveyteni. Pitänee tyytyä sanomaan, että se on henkilökohtainen tie. Työväline jolla on parannettu elämäntaitoa, itsetuntoa, keskittymiskykyä ja siinä sivussa saatu jotain mielen ja kehon terveysetujakin toivottavasti.

Kaiken itkun, tunnepohjan ja ensirakkauden tenhon takia en usko, että pystyn koskaan kokonaan voimaharjoittelua lopettamaan. Tekee sitä sitten kivillä, tukeilla, punteilla tai omalla painolla, on se jo osa omaa sielua niin vahvasti, että pois jättäminen tuntuisi oudolta. Tärkeimmän tarkoituksena elämän muokkaajana on urheilu osallani jo suorittanut. Kasvattaessaan epävarmasta liikalihavasta  teinistä, joka tilastojen valossa ei päädy mihinkään hyvään tällaisen suhteellisen tasapainoisen, terveen ja omaan menestykseensä uskovan kehityskelpoisen yksilön, on urheilu antanut minulle enemmän kuin useimmille ikinä voisi tarjota. Siksi subjektiivista näkemystä urheilun hyödyistä olen jäävi antamaan.

Itselleni se on ainakin elämässäni hautaan asti kohtuullisen korkealla tärkeys- ja arvostusasteikossa. On tärkeää olla paikkoja missä sivistynyt mieli lepää ja saa olla hetken lähempänä eläintä kuin arjessa. On tärkeää kokea voivansa ylittää itsensä ja on tärkeä huomata, että jokaiselle löytyy rajat. En halua olla enää keinoja kaihtamatta maailman vahvin tai isoin. Enkä haaveile ammattiurheilijan urasta. Enkä tosiaankaan luule, kuten pentuna, että voima tai muu ominaisuus itsessään tekisi minusta jotenkin kovemman tai paremman ihmisen (vaikka sen se tekikin, täysin eri kautta vaan kuin luulin).

Yhtä kaikki, olen kiitollinen jokaisesta voimailun suomasta opetuksesta, loukkaantumisista ja katkerista tappioistakin. Nykyään kamppailulajien vaatimukset ja yleinen terveys ovat pääpaino harjoittelussani. Mutta mielenterveys on ja tulee olemaan sillä tolalla aina, että varmasti minut nähdään vielä 60-vuotiaana kiroilemassa barbaarifantasioideni vallassa ja kantamassa kiviä. Sitä ei pilatekseen vaihdeta!

Ennen pitkää tuli opittua penkkipunnerruksen perusteetkin. Las Vegas, suomen MM-joukkueen penkkimitalistit.

Uusi vuosi, uudet kujeet, eli historian mielikuvituksellisin otsikko!

Päiväkirjan kirjoittaminen heikoissa kantimissa, kuvia elämästä otettu ihan liian vähän kenenkään uskoa puoliakaan tapahtuneista ja muisti kuin vaivaisukolla.
Mikä avuksi?

No blogin pitäminen tietysti! Tästä lähin pidän täällä blogia johon koetan noin kerran viikossa kirjata kuulumisia, muistoja, kuvia ja muuta (toivon mukaan muidenkin mielestä) mielenkiintoista. Sen lisäksi pidän treenipäivyriä sekä englanninkielistä treenikeskeistä blogia gometal.com-sivustolla.

Tulen tässä blogissa käsittelemään lähinnä elämäntapahtumia, urheilua ja taiteita. Toki, itseni tuntien, rönsyily on vääjäämätöntä. Tarkoituksella jätän työasiat esim. vähemmälle, koska en koe sitä tärkeäksi osaksi minuuttani ja elämääni. Tai ainakin toivon aina sen olevan siit hieman irrallinen osa. Ainoastaan taidealan työasiat otan isommaksi osaksi kirjoituksia, koska ne ovat myös isompi osa minua. Hymiöitä kieltäydyn heti kärkeen käyttämästä niiden sarkasmin- sekä ironiantajua heikentävän vaikutuksen vuoksi. Muutoin toivon tämän kirjoitusharrasteen myötä parantavani omaa suomen kielen kirjoittamisen kykyäni. Kaunis kieli, kaunis mieli tahi jotakin sellaista pitää sanoman!

Ensimmäisen postauksen pääaihe lienee aiheellista olla kirjoittaja itse. Niin huono muisti ei toki minullakaan ole, etten itseäni muistaisi. Kumminkin lienee oleellista kiteyttää oma oleminen mahdollisten uusien lukijoiden vuoksi. Eikä ole paha tiivistää itseään  alle 10 lauseeseen välillä. Joka vuosi jos sen tekisi, varmaan huomaisi eroa esim ikävuosien 20 ja 30 välillä... Ainakin pitäisi! Siitä aasinsiltaa pitkin egoistisen itseni lempiaiheeseen, eli nykypäivään ahtaasti soveltuvaan homo sapiens (ehkä neanderthal puoliksi?)-yksilöön nimeltä Kalle Eemeli Ylitalo.

Aasinsilta siksi, että olen kuin olenkin juuri 30-vuotias. Paimiossa, Varsinais-Suomen helmessä rakkauslapsena vanhempieni myrskyisään suhteeseen syntynyt. Asunut käytännössä muissakin pitäjissä ulkomaita myöden mutta silti aina paimion kansalaisuuden, oleskeluluvan ja paimiolaisstatuksen säilyttäen. Kouluja olen toki käynyt, peruskoulu, lukio ja ammattikoulu ja erinäisiä muita koulutuksia. Ikäväkseni olen loppuun asti suorittanut vain peruskoulun ja kansanopiston musiikkiteatterilinjan. Sivistynyt olen kumminkin nykymittapuilla, lukenut ja elämän koulima, silti yhteiskunnan edessä peruskoulupohjalta ponnistava. Ammatteja on takana runsaasti, eri rakennus- ja metallialan töistä baaritiskin taakse, varastoihin, portsariksi narikkaan, näyttelijäksi teatteriin, juontajaksi tapahtumiin sekä yksityisyrittäjäksi arveluttaville aloille. Tätä nykyä olen teatteri- ja turvallisuusalan immeisiä. Lapseton, sitoutumiskammoinen ja sinkku. Toisaalta myös vauvakuumeinen (3 ihanaa kummityttö vähän helpottaa taudinkuvaa), elämäni rakkauden perään haikaileva ja romantikko.

Siinä 10 lausetta aiheesta minäminäminä sekä kuva kahdesta vanhemmasta kummilikasta . Riittänee avauspostaukseksi!

Seuraavassa päivityksessä käsittelen kamppailu- voimailu- ym harrasteita lähemmin. Tulevat kumminkin olemaan suuri osa tämän blogin sisältöä.


Hyvää vuotta 2014 kaikille!